Keniasta Kongoon ja takaisin

Vain viikko ennen Kenian uuteen heimosotaan päättyneitä vaaleja lontoolainen The Economist päätteli pääkirjoituksessaan, että vaaleista tulee uusi myönteinen esimerkki Afrikalle. Otsikkona oli ”Puutteistaan huolimatta, esimerkki muille”.

Metsään menneitä arvioita Afrikasta on esitetty jo puoli vuosisataa.

1960-luvun alussa tein journalistina omat Afrikan matkani. Kirjoitin Helsingin yliopistossa myös teesin panafrikkalaisuudesta. Niinpä tuolloinen Ulkopoliittinen instituutti julkaisi vuonna 1963 kirjani ”Musta vallankumous”.

Itsenäisten afrikkalaisten valtioiden synty ja älymystön kehittelemät ajatukset panafrikkalaisuudesta saivat myös minut, monien muiden tarkkailijoiden tapaan, lopettamaan kirjani toiveikkaasti: ”Huomisen Afrikka on alkanut syntyä niin äkkiä, että sitä on ollut vaikea huomata. Kongon kaaos, joka vetänyt meidän kaikkien huomion puoleensa, on eilisen Afrikkaa.” Näin siis 45 vuotta sitten.

Kuten afrikkalainen nationalismi, myös panafrikkalaisuus oli lähtöisin mantereen ulkopuolelta. Ensimmäiset yleisafrikkalaiset konferenssit pidettiin joko Yhdysvalloissa tai Englannissa – varhaisin Lontoossa vuonna 1900.

Panafrikkalaisuuden isänä mainittu afrikkalaisamerikkalainen W.E.B. Du Bois kuvaili vuonna 1915 ilmestyneessä kirjassaan ”The Negro” visiotaan seuraavasti: ”Ei ainoastaan oudon voimakas neekereiden veriveljeys ole nousemassa esiin kautta maailman, vaan myös tummien rotujen yhteinen asia eurooppalaisten sietämätöntä pöyhkeyttä ja ihmisarvon loukkauksia vastaan on jo löytänyt oman ilmaisunsa.”

Du Bois järjesti kaikkiaan neljä panafrikkalaista konferenssia, joista ensimmäinen pidettiin Pariisissa vuonna 1919.

Afrikkalaisten itsenäisyystaistelun alkaessa 1950-luvulla ranskankieliset afrikkalaiset intellektuellit kehittelivät négritude-ajattelun, käsitteen ”mustana olemisen tärkeydestä”. Historioitsijat puolestaan toivat esille uuden kuvan ”mustasta mantereesta”, missä oli jo ennen ajanlaskumme alkua kukoistavia valtiorakennelmia, kauppaa ja taidetta, ja missä afrikkalaiset imperiumit syntyivät, hallitsivat, taistelivat ja sortuivat.

Vapautuminen kolonialismista ei synnyttänyt kestäviä valtiorakennelmia. Vuoden 1964 tammikuun aikana yksistään Itä-Afrikassa käytiin läpi yksi vallankumous ja neljä sotilasvallankaappausta. Samaan aikaan Kongoon oli syntymässä Joseph Conradin kuvaama ”Pimeyden sydän”.

Vuonna 1964 jouduin näin ollen kirjoittamaan uuteen kirjaani ”60-luvun maailmannäyttämö”: ”Afrikassa oli haviteltu ainutlaatuista omaa valtiojärjestelmää, poliittista taivastenvaltakuntaa, josta vanhat panafrikkalaiset nationalistit olivat haaveilleet konferensseissaan…, myös unelma yhtenäisestä Afrikasta oli särkymässä.”

Syitä kehityksen syöksykierteeseen oli useita.

Mielivaltaisia rajoja piirrelleet siirtomaahallinnot eivät olleet jättäneet monessakaan maassa jälkeensä riittävän suurta koulutettua eliittiä tai toimivia, nykyaikaisia hallintorakenteita.

Jotkut näkivät myös, että Afrikalla on ollut kurjat hallitukset yleisen kurjuuden vuoksi. Kehitys ei päässyt vauhtiin, koska manner on onnettomien luonnonolosuhteiden ja tautien kuristuksessa. Useimmat näkivät alikehittyneisyyden syynä korruptoituneet, raakalaismaiset hallitukset – tai hallitusten täydellisen puuttumisen.

Länsimaissa yritettiin joka tapauksessa vannoa kehitysavun nimeen. Suuri osa avusta meni kuitenkin uusien itsevaltiaiden lahjontaan. Tuloksena oli apuriippuvuuden lisäksi mätä hallinto ja talouden rapautuminen.

Vaikka monissa Afrikan maissa alkoi sittemmin tapahtua myönteistä kehitystä, tiedotusvälineet päätyivät tapansa mukaan yleistyksiin ja kurjuuden kuvaamiseen. Afrikasta oli tulossa ”yksiulotteiden pilakuva”, kuten eräs manteretta kymmenen vuotta journalistina kiertänyt Carol Pineau kirjoitti vuonna 2005 Washington Postissa. Hän todisteli voimistuvan yksityisyritteliäisyyden ja hyvien hallintotapojen rakentaneen muun muassa Ghanassa, Botswanassa, Ugandassa ja Senegalissa pohjaa kestävälle kehitykselle.

Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi samana vuonna, että jo 25 afrikkalaista maata, joukossa myös öljyä tuottamattomia, olisivat päässeet lupaavan kasvu-uran alkuun yhdessä demokratiakokeiluiden kanssa. Katalysaattorina on ollut Etelä-Afrikka, jonka sijoitukset pohjoisiin naapureihin ovat tuoneet mukanaan myös virikkeitä uudistuksiin.

Samaan aikaan myös Kiina ja Intia alkoivat täyttää kolonialismin, heimosotien ja tautien Afrikkaan jättämiä kehityksen tyhjiöitä.

Itse näin vilahduksia ”mustasta Afrikasta” viimeisen kerran 1970-luvulla, jolloin kävin diplomaattitehtävissä Keniassa, Norsunluurannikolla ja Senegalissa. Kaikki kolme olivat tuolloin esimerkkeinä kestävästä kehityksestä. Mieleen jäi Norsunluurannikon pääkaupunki Abidjan Pariisin trooppisena jäljitelmänä. Siinä näytti olevan Ranskan nostattamaa ”mannermaista” tyyliä, vaurautta ja vakautta. Sen odottamaton sortuminen sisällis- ja heimosotaan tapahtui vasta 30 vuotta myöhemmin.

Nairobin ja Kenian vuoro tuli vasta nyt.

Vuonna 2002 perustettu uusi Afrikan Unioni vanhoine panafrikkalaisine ihanteineen oli Keniankin tapahtumien edessä voimaton.