Isän ja Pojan valtakunta
Etelä-Korean ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen sekä maasta että ilmasta tarkkailtu ja valvottu Pohjois-Korea ei pysty salaamaan myöskään johtajansa Kim Jong Ilin terveydentilaa. Tosin kyseessä on maa, missä taru on ollut totta ja tosi on ollut tarua.
Kun kävin maassa 1990-luvun lopulla, lento Pekingistä Pjonjangiin oli matkustamista aikakoneessa.
Air Koryon rämisevän Tupolevin räsymatot, pitsinyplätyt istuinten päällysliinat, vanhasta Neuvostoliitosta tutun puhdistusaineen tuoksu sekä kovaäänisistä kaikuvat mieltä nostattavat isänmaalliset laulut kuuluivat koneen nousun tunnelmiin. Tulevia muutoksia ennakoi samaan koneeseen ahtautunut joukko raskasrakenteisia, shortseihin, t-paitoihin, lenkkareihin ja lippalakkeihin sonnustautuneita äänekkäitä ja iloisia amerikkalaisia. Sotilaanoloisia miehiä, jotka olivat menossa Korean sodan jälkien tarkasteluun.
Perillä Pjongjangin lentokentällä maan eristäytyneisyydestä kertoi tulo- ja lähtötaulu. Siinä oli lauantaisin ja tiistaisin vain yksi matkakohde: Peking. Olin tullut Kiinan pääkaupungista jättämään valtuuskirjeen ”jalkamaahani”.
Kaupungilla ainoat kirkkaat valot oli kohdistettu näkyviin paikkoihin maalattuihin ikuisesti elävän maan isän, Kim Il Sungin, leveästi hymyileviin kasvoihin. Pohjois-Koreassa vannottiin edelleenkin Isän ja Pojan nimeen.
Aikaisemmin kielletyt polkupyörät olivat ilmestyneet Pjongjangin katukuvaan. Toinen muutoksen merkki oli muutama yksityisyrittäjän kioski. Järjestelmässä säröjä ei ollut vielä syntynyt.
Maaseudulla väki teki taivalta jaloin. Tiellä kulkevien sotilaiden paljous taas pani pohtimaan uskomusta, jonka mukaan kansa on armeija ja armeija on kansa. ”On uskomatonta nähdä ihmisten tekevän edelleen työtä aliravitsemustilasta huolimatta… mutta väestö heikkenee jatkuvasti ja vähitellen se vain lakkaa olemasta…”, totesi eräs YK:n avustustyöntekijä.
Ja jossakin kaukana, maan koilliskulmassa käyneet ulkomaalaiset olivat törmänneet kummallisiin uskomuksiin.
Tuolla alueella väkiluku oli pudonnut lähes miljoonalla. Kun maalaisilta kysyttiin, minne suuri osa väestöstä oli kadonnut, nämä vastasivat: ”He lähtivät satelliitilla”. Kun samaa kysyttiin kadonneen karjan kohtalosta, vastaus oli, että myös karja oli lähtenyt satelliitilla.
Syy näihin taruihin oli löydettävissä vuoden 1998 elokuussa ammutusta kantoraketista, joka asetti lyhyelle kiertoradalle sekä Isää että Poikaa ylistäviä hymnejä soittelevan satelliitin. Lännessä tätä ihmettä ei kumma kyllä havaittu.
Tähän tapahtumaan liittyviä kansan ilonpurkauksia ja paraatimuodostelmia harjoiteltiin parisen kuukautta. Kim Il Sungin aukioilla harjoitukset aloitettiin yleensä kolmen aikaan aamuyöstä kynttilöiden valossa. Näin kertoivat nääntyneitä korealaisia tarkkailleet ja säälitelleet kollegat ja muut ulkomaalaiset.
Epätodellista, hämärän rajamailla kulkemisen tunnelmaa maaseudulla lisäsi 40 kilometrin päässä Pjongjangista oleva, erinomaisessa kunnossa pidetty täysimittainen golfkenttä. Japanilaiset liikemiehet olivat tämänkin uuden ajan airueen taustatekijät. Pelaajia kentällä kävi ehkä kolme viikossa. Viheriön vihkimiseen liittyneellä avauskierroksella uusi Suuri Johtaja, Poika Kim Jong Il, oli lyönyt pallon suoraan reikään jokaiselta tiiltä. Tätä ei ole kukaan koskaan tehnyt golfin historiassa.
Pjongjangissa käydyissä keskusteluissa kävi pian ilmi, että kommunistierakko Poika oli paremmin selvillä kansainvälispoliittisista konstellaatioista ja maansa ympärillä aktivoituneesta ”pelistä” kuin mitä yleensä oletettiin. Isän ja Pojan nimeen hoetuissa mantroissa taas todetaan, että Kim Jong Il ei ole ainoastaan viisas ja kokenut, vaan hänellä on myös kyky nähdä tulevaisuuteen.
Onko tämä tulevaisuus vihonviimeistä katastrofia ennusteleva laulu? Kansa ja sotilaat näet osoittavat seuraavat sanat Suurelle Johtajalle: ”Jos Te ette ole olemassa, emme mekään ole olemassa!”
Pohjois-Korean ainoa elämän valttikortti on ollut ydinvoiman valjastaminen asekäyttöön ja kiristykseen.
Keskusteluissa sekä virkaveljien että pohjoiskorealaisen ”eliitin” edustajien kanssa tuli esille samalla tavalla selittämätön ilmiö kuin Vietnamissakin: myönteinen suhtautuminen ”Americanaan” ja amerikkalaisiin. Myös ulkomaiset yritykset olivat tervetulleita; nuoren polven isännät toivoivat erityisesti Nokian tuloa maahansa. Uteliaisuus kiinalaista kapitalismia kohtaan oli myös kasvamassa.
Suomi oli vetänyt paikalliset edustajansa Pohjois-Koreasta jo ajat sitten. Jäljellä oli ränsistynyt ”residenssi” pihan perällä olevine saunoineen. ”Residenssialueella” ei ollut liikennettä, saastetta, melua eikä rikollisuutta. Tunnelma oli kuin suomalaisella kesämökillä. Vastapäätä sijaitsi Ruotsin kunnostettu edustusto, jonka edustalla olevalla nurmella laidunsi muutama valkoinen vuohi.
Virallisissa keskusteluissa vakioaiheena olivat Suomen saatavat jo ruostuneista paperikoneen osista sekä yllättävä Pohjois-Korean edustuston sulkeminen Helsingissä.
Suomen omiin ulkopoliittisiin kummajaisiin kylmän sodan aikana kuului jakomielinen suhtautuminen myös jaettuun Korean niemimaahan.
Tunnustamatta kumpaakaan Koreaa Suomi perusti kuitenkin 1970-luvun alussa kaupallisen sihteerin toimiston Pjongjangiin. Maamme ei kuitenkaan halunnut loukata Suuren Johtajan herkkiä tunteita perustamalla samanlaisen ”edustuston” Souliin. Vasta vuonna 1977 Etelä-Korean pääkaupungissa avattiin Suomen edustusto. Sen korottaminen suurlähetystöksi kesti kuitenkin vielä reilun vuosikymmenen.
Kun Etelä-Korea liittyi maailman 11. suurimpana kansantaloutena vuonna 1996 ”rikkaiden teollisuusmaiden klubiin” OECD:hen, jouduin järjestön neuvoston puheenjohtajana käymään Soulissa. Jäsenyyden seuraamuksia selostettaessa en tohtinut kajota sen paremmin Suomen Korea-suhteisiin kuin omaan OECD-jäsenyyteemme liittyneisiin tuskallisiin ja pitkiin jahkailuihin. Eristäytyneitä olimme mekin.
Viime helmikuussa Pjongjang avautui yllättäen ”Americanalle”.
New Yorkin filharmonikot konsertoivat yleisölle, joka osoitti suosiota seisaaltaan. Esitys aloitettiin kummakin maan kansallislauluilla. Konserttilavan nurkissa oli kummankin maan liput.
Sosiologi Manuel Castells on ehkä oikeassa väittäessään, että taide on maailman tärkein kommunikointitapa.

Kommentoi 22 kommenttia