Israel ja arabit
Lähi-idässä omia sotiaan käynyt Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser tapasi uhota 1960-luvulla: ”Egypti on päättänyt lähettää sankarinsa, faaraoiden opetuslapset ja islamin pojat, ja he tulevat puhdistamaan Palestiinan maan.”
Arabiveljiltä meni kuitenkin melkoisesti aikaa myös keskinäisten sotiensa parissa. Nasser itse aloitti vuoden 1962 syyskuussa sodan Jemenissä vapauttaakseen maan imaami Ahmedista, ”Allahin varjosta maan päällä”. Neljä vuotta kestänyt, satatuhatta kuolonuhria vaatinut sota veti mukaansa myös Saudi-Arabian.
”Rationaalinen” ja ”nykyaikaistunut” länsi on puolestaan joutunut kohtaamaan Lähi-idässä jo sen unohtamat tai sille tuntemattomat alkuvoimat ja kulttuuritekijät.
35 vuotta sitten jouduin ensimmäiselle diplomaattipostilleni Egyptiin, missä vuoden 1973 sota Israelin kanssa oli juuri alkamassa ja minne Suomi lähetti YK-sotilaansa. Maailmanjärjestön välittäjätehtävää hoiti valistunut ja paljon lukenut kenraali Ensio Siilasvuo. Keskusteluissamme Siilasvuo totesi, että paras keino yrittää jollakin tavalla ymmärtää Lähi-itää on lukea Raamattu huolella läpi.
Kun eräälle välttävän arabiankielen taidon hankkineelle Lontoon Times-lehden Kairon kirjeenvaihtajalle todettiin, että tietojen hankkimisessa tästä taidosta on varmasti hyötyä, tämä vastasi: ”Arabiankielen taito avaa oven – tyhjään huoneeseen.”
Omista päiväkirjamerkinnöistäni lähes parin vuoden Kairon-komennukselta avautuu ruohonjuuritason arkipäivän näkökulma Lähi-idän sotiin.
Lokakuun 6. päivänä 1973, muutamaa minuuttia vaille kaksi iltapäivällä, Ismailissa olevalla tarkkailuasemalla olleet YK-sotilaamme havahtuivat outoon, rytmikkäästi puhisevaan ääneen. Egyptiläiset täyttivät ilmalla Suezin kanavan ylitykseen tarvittavia kumiveneitä. Lähi-idän neljäs nykyajan sota Israelin kanssa oli alkamassa. Presidentti Sadat oli päättänyt noudattaa edeltäjänsä, Nasserin, kehotusta.
Kun kanava oli ylitetty, Neuvostoliiton lähettiläs näytti Sadatille ilmakuvia tyhjästä Siinaista ja yllytti egyptiläisiä jatkamaan hyökkäystä kohti Tel Avivia. Egyptiläiset jäivät jahkailemaan seuraavaa siirtoa. Israel aloitti vastatoimet. Sen armeija leikkasi egyptiläisten asemien lävitse kuin veitsi sulaa voita.
Viikon kuluttua ilmahälytykset Kairossa alkoivat häiritä kahden pienen poikamme koulumatkoja. Pommitusten äänet olivat vain kaukaisia, vaimeita jysähdyksiä. Pari pommia putosi Maadin lähiössä olleen amerikkalaisen koulun lähistölle. Suurta vahinkoa ne eivät aiheuttaneet.
Lokakuun 20. päivänä israelilaiset olivat vain 75 kilometrin päässä Kairosta. Heidän sillanpääasemansa kanavan egyptiläisellä puolella paisuivat koko ajan. Yöllä alkoivat näkyä ensimmäisen kerran koillisella taivaanrannalla tykistötulen äänettömät, aavemaiset valoliehunnat.
Kun istuin parin lehtimiehen kanssa illallisella Hiltonin suojavärillä peitettyjen lasiseinien takana, pöytäämme istuutui vitivalkoiseen galabeiaan sonnustautunut, hajuvesille tuoksuva öljysheikki Abu Dhabista. Tummat silmät leiskuen sheikki totesi, että tätäkään sotaa ei pitäisi sotia. Samaan hengenvetoon hän haukkui ”sormillaan syövät” egyptiläiset.
Syntymäpäiväni iltana istuimme saksalaisen tuttavapariskunnan kerrostalon parvekkeella kilistämässä laseja. Hans veteli hanurillaan ”Seven Lonely Days”-sävelmää. Katselimme samalla Dokkin pimeyden ylitse kaakkoista taivaanrantaa, jonka pilvenhattarat heijastivat sodan viimeisten tykistökeskitysten leimahtelua.
Kun sotaa oli kestänyt lähes kolme viikkoa, aasit ja muulit vetivät kärryjään Citadelin takana olevaan Kuolleitten kaupunkiin. Lavoilla istuivat päälaesta kantapäihin mustiin verhoutuneet naiset korppiparvien lailla. Mustakaapuiset odottelivat myös sairaaloiden ulkopuolella tietoja poikiensa kohtalosta. He olivat merkki siitä, että suurin osa kaatuneista oli maaseudulta.
Öisiin ajeluihin Kairon pimennetyillä kaduilla, volkkarini valot mustattuina, kuuluivat myös käynnit lentokentällä kuriiripussien kanssa.
Välillä kävin ”viranomaisen” roolissa Kairon italialaisessa sairaalassa todistamassa, kuinka suomalaisen YK-sotilaan keltaiseen muoviin kääritty ruumis sijoitettiin sinkkiarkkuun. Tämän jälkeen arkku hitsattiin, niitettiin ja sinetöitiin asianmukaisesti Suomeen kuljetusta varten. Vaikea ”todistamistapahtuma” oli saman sairaalan hiostavassa ruumiskatoksessa, jonka marmoripöydällä makasi suomalaisen YK-sotilaan ruumis iso jäälohkare rinnan päällä. Luodin lävistämä pää oli sideharsoon käärittynä. Mies oli tehnyt itsemurhan.
Marraskuun 13. päivänä Chicago Tribunen ja New York Postin kirjeenvaihtajat tulivat Suomen suurlähetystöön hankkiakseen tietoja edellisen illan nyrkkitappelusta suomalaisten YK-sotilaiden ja israelilaisten välillä Suezin tien kilometripaalu 101:n kohdalla. Kiista koski tarkkailuasemamme paikkaa. Seuraavana päivänä Time-lehden Wilton Wynn kävi utelemassa sekä Ensio Siilasvuon että YK-joukkojemme taustaa.
Kun sotatilannetta suljetussa Kairossa oli kestänyt kuukauden, Washington Postin Lähi-idän kirjeenvaihtaja Jim Hoagland tarjosi lounaan ja kysyi, mitä halusimme Beirutista. Totesin, että hammastahnaa olisi hyvä saada. Ruotsin radion Marcus Ölander oli jo tuonut Libanonin kukoistavasta ja rauhallisesta pääkaupungista kengännauhoja, partakoneen teriä, juustoa ja voita. Kun Jim Hoagland palasi tuliaisineen Beirutista, hän totesi, että Sadat on pelannut kaikki kortit käsistään.
Samoihin aikoihin suurpolitiikan poppamies, Henry Kissinger, tuli kaupunkiin. Mieleen tuli hänen toteamuksensa neuvottelutaktiikasta: ”Tärkeintä olisi saada tietää, mitä vastapuolen neuvottelija ajattelee aamulla, kun hän ajaa partaansa.” Tämän päivän Lähi-idässä tällä neuvolla ei ole juuri merkitystä.
Joulukuun 8. päivänä järjestin kerrostalohuoneistossamme numero 101 illanistujaiset. Päävieraana oli YK-neuvottelija Ensio Siilasvuo. Hän oli parhaillaan laatimassa aseleposopimusta kohtalokkaan kilometripylväs 101:n kohdalle pystytetyllä tarkkailuasemalla. Muut vieraat olivat kansainvälisen lehdistön edustajia.
Vuosi vaihtui. Helmikuun 2. päivänä YK-joukot suorittivat viimeisen kunniaosoituksen viikkoa aikaisemmin miinaräjähdyksessä kuolleille suomalaisille. Taivas oli mustan tappajasumun peitossa. Ilma oli helmikuiseksi hiostavan kuuma ja painostava. Kun leijonalippuihin käärityt ja seppeleiden ympäröimät arkut valkoisen Sisun lavalla saapuivat pienen aukion keskelle, Siilasvuo lopetti oman puheensa sanoihin: ”Siunattuja ovat rauhantekijät, sillä he ovat Jumalan lapsia.”
Vain kymmenen vuotta aikaisemmin, vuoden 1964 keväällä, olin ollut kirjeenvaihtajan roolissa todistamassa, kuinka YK-sotilaamme ajoivat polkupyörillä tuloparaatissaan Kyproksella. Tuolloin YK-välittäjä oli Sakari Tuomioja. Turkkilainen osapuoli epäili, että Tuomioja joutuu ottamaan tehtävässään huomioon Neuvostoliiton toivomukset.
Silmitön viha kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä jakoi YK:sta piittaamatta rakkauden jumalattaren, Afroditen, saaren kahtia.
Tämän päivän sodankäynti Lähi-idässä noudattaa edelleen raamatullista ohjenuoraa: silmä silmästä. Mutta sotia käydään nyt tilanteessa, jossa Israelin armeija ei voi leikata vastapuolen rintamia kuin veitsi sulaa voita. Sotanäyttämö ei ole enää tavanomainen. Näyttämöllä ovat nyt Iranin ydinaseen uhka sekä Hamasin ja Hizbollahin kansainvälinen verkostoituminen militanttien omassa kyberavaruudessa. YK-joukoilla ja maailmanjärjestön välittäjillä ei ole roolia tällä uuden sodankäynnin näyttämöllä.

Kommentoi 61 kommenttia