EU:n ulkopolitiikka

EU:sta ei ole näillä näkymin Kiinan ja USA:n muodostaman de facto G2:n kolmanneksi osapuoleksi. Ennen kaikkea yksittäisten jäsenvaltioiden etunäkökohdat estävät tämän.

Euroopan johtajuusvaje jatkuu, eivätkä amerikkalaiset tai kiinalaiset voi vieläkään soittaa Henry Kissingerin aikoinaan haikailemaan yhteen puhelinnumeroon. Pahimmassa tapauksessa numeroita saattaa pian olla kolme: komission presidentti, EU:n neuvoston presidentti ja EU:n ”ulkoministeri”.

Aasialaiset eivät ole vaivautuneet edes pohtimaan numero-ongelmaa. EU ei ole heille tässä mielessä relevantti.

Euroopan oma tuore ajatushautomo ”European Council on Foreign Affairs” julkaisi alkukesästä kahden tutkijansa kirjoittaman raportin EU:n ja Kiinan suhteista. Raportti alkaa dramaattisesti sanoilla ”Euroopan tapa lähestyä Kiinaa on juuttunut menneisyyteen”.

Kirjoittajien mukaan EU ei vieläkään näe Kiinaa globaalina mahtina. Brysselissä on vallalla aikansa elänyt käsitys, että Euroopalla olisi vaikutusvaltaa taivuttaa Kiinaa muuttamaan talouttaan tai politiikkaansa: ”EU:n sankarillinen kunnianhimo toimia Kiinan muutosten katalysaattorina ei ota lainkaan huomioon maan taloudellista ja poliittista voimaa.” Kirjoittajat lainaavat EU-diplomaattia: ”Me tarvitsemme Kiinan, joka haluaa samaa kuin me haluamme”.

Niin kauan kuin Saksa, Iso Britannia ja Ranska kilpailevat Kiinan kumppanuudesta, EU:lla ei ole uskottavaa, yhtenäistä Kiina-politiikkaa. Kuten ei ole ollut USA-politiikkaakaan. Tai Venäjä-politiikkaa.

EU:lla ei ole myöskään sellaista Aasian-politiikkaa, joka otettaisiin tuolla alueella vakavasti.

Kun Kaakkois-Aasian maiden ASEAN tai Aasia-Euroopan ASEM pitävät yhteisiä ulkoministerikokouksia EU:n kanssa jossakin Hanoissa tai Pnomh Penhissä, johtavat eurooppalaiset ministerit eivät edes vaivaudu paikalle. He lähettävät kokouksiin virkamiehiä, jotka haluavat aasialaisten mielestä eurokeskeisessä ylemmyydentunnossaan taivuttaa koko alueen seurailemaan eurooppalaisia arvoja ja malleja.

Yksi EU:n ulkopoliittisen uskottavuuden mittari myös aasialaisten silmissä on euron kyky nousta globaalina varantovaluuttana dollarin rinnalle.

Tällä hetkellä eurolla on 26 prosentin osuus maailman keskuspankkien varannoista. Se ei kuitenkaan ole nousemassa tulevaisuusveikkailuissa kakkosvaihtoehdoksi. Kesäkuussa julkaistussa 80 keskuspankin varainhoitajan mielipidetiedustelussa dollarin kannalla oli 40 prosenttia. Pari vuotta sitten luku oli 45 prosenttia. Globaalien pääomamarkkinoiden mannerliukumaa kohti Itä-Aasiaa ennakoi se, että 20 prosenttia kysellyistä näki 25 vuoden kuluessa jonkin ”aasialaisen valuutan” nousevan toiseksi varantovaluutaksi. Euron kannalla oli vain hieman alle 15 prosenttia.

Kiinan juanin vähittäistä kansainvälistymistä seurataan nyt silmä kovana jokaisessa keskuspankissa.

Ei ole ihme, jos meneillään olevassa keskustelussa Euroopan ”presidentistä” ja ”ulkoministeristä” jälkimmäistä postia on alettu pitää edellistä painavampana ja tärkeämpänä EU:n ulkopoliittisen profiloinnin ja toimivuuden kannalta. Jonkun Hillary Clintonin puhelu ohjautuisi ”ulkoministerille”, kuten Financial Times totesi pääkirjoituksessaan 5.8.2009.

Heinäkuun alussa Lontoossa esille noussut Chris Pattenin mahdollinen ehdokkuus EU:n ”ulkoministeriksi” asetti riman oikealle tasolle myös puhelinsoittojen suhteen.

Patten on ehdokassarjan raskaimmasta päästä: entinen kehitysyhteistyöministeri, Hongkongin viimeinen kuvernööri, entinen konservatiivipuolueen puheenjohtaja, entinen EU:n ulkosuhdekomissaari ja nykyinen Cambridgen yliopiston kansleri. Patten tuntee myös Itä-Aasian ja Kiinan paremmin kuin yksikään toinen julkisuudessa pyöritellyn listan ehdokkaista. Kommunikoijana ja verkostoitujana hän on ylivoimainen muihin esillä olleisiin nimiin verrattuna.

Vielä perustamista vailla olevista paikoista käydyssä pohdiskelussa kahdesta suomalaisesta nimestä ei rummuteta suomalaisen tavan mukaan pelkästään kotimaan tiedotusvälineissä. Paavo Lipponen ja Olli Rehn ovat olleet esillä sellaisissa vaikutusvaltaisissa julkaisuissa kuin Financial Times ja The Economist.

Financial Timesin Wolfgang Münchau meni 20.7.2009 julkaistussa kolumnissaan jopa niin pitkälle, että asetti Paavo Lipposen Tony Blairin edelle. Münchau kirjoitti, että Blairin ja nykyisen komission presidentti Josè Manuel Barroson parivaljakko olisi ”suoraan helvetistä”. Lipponen voisi tarvittaessa lyödä päitä yhteen. Sitä paitsi ”pohjoiseurooppalainen keittiö on parantunut”, julisti Münchau. Chris Pattenin mahdollinen ehdokkuus ei ollut vielä tällöin tiedossa.

Kun amerikkalaiset lukivat toisen maailmansodan jälkeen lähtöloitsut Euroopan yhdentymiselle, päitä lyötin yhteen – ja kovaa. Häikäilemättömästi omia etujaan ajaneet eurooppalaiset valtiot olivat pakotettuja nöyrtymään amerikkalaisten asettamien ehtojen edessä. Marshall-avun hallinnon pohjalta syntyi institutionalisoitu eurooppalainen yhteistyö.

Etenkin anglosaksit näkevät homo europaeuksen taudinkuvan edelleen samana. Euroopan parlamentin vaaleissa äänestäjiä liikuttivat etupäässä kansalliset poliittiset kysymykset.

Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta viittasi äskettäisessä Talouselämän haastattelussa talouslaman rampauttaman Euroopan nilkuttavaan etenemiseen. Hän esitti, että suomalaisten on ”asetettava rima tarpeeksi korkealle… eurooppalainen keskiverto ei riitä”.

Ajatusta jatkaakseni, EU:n tulee olla vain osa Suomen ulkosuhdeorkesteria, jossa itäaasialaiset viritykset ovat entistä tärkeämpiä. Varsinkin kun EU:n oma sekalainen orkesterikoostumus soittaa vielä pitkään omaa tahtiaan – johtajien ahkerasti heiluttamista tahtipuikoista välittämättä.